Monikulttuurisuusfanaatikot vastustavat vapaata kansalaiskeskustelua

Veronika Honkasalo:

Maahanmuuttoa tutkivat eivät enää halua esiintyä julkisuudessa

Mediassa on vuoden 2008 kuntavaaleista lähtien käyty vilkasta maahanmuuttokeskustelua. Päähenkilöiksi ovat nousseet eri tavoin asiantuntijoiksi tulleet, maahanmuuttoa vastustavat toimijat.

Keskustelun yhteydessä lanseerattiin uusi yhteiskunnallinen analyysilaji, "maahanmuuttokritiikki". Kriitikoiksi itsensä nimesivät nimenomaan ne henkilöt, jotka keskittyivät arvostelemaan pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaa ja vaatimaan maahanmuuton rajoittamista.

"Maahanmuuttokriitikoiden" perussanoma on ollut, ettei Suomessa ole ennen heitä uskallettu puhua maahanmuutosta suoraan. Samalla puolustettiin hanakasti sitä, että maahanmuutosta ja sen seurauksista on voitava keskustella kriittisesti ilman, että leimautuu rasistiksi. Tätä näkemystä kannatettiin ylintä poliittista eliittiä myöten.

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet ne lukuisat tutkimukset, joissa suomalaista monikulttuurisuutta on analysoitu kriittisesti jo vuosien ajan. Kriittistä tutkimus on ollut nimenomaan siinä mielessä, että se on tuonut esille esimerkiksi kotouttamiseen liittyviä epäkohtia ja ongelmia. Tutkimusta on tehty sekä toimintoja suunnittelevien että niiden kohteina olevien ihmisten näkökulmista.

Kriittisyys on tutkimuksessa tarkoittanut myös sitä, että ilmiöiden monimutkaisuutta on pyritty ymmärtämään. Kriittisyys ei toisin sanoen ole pohjautunut jonkin ilmiön tai ihmisryhmän vastustamiselle. Sen tavoitteena on ollut tarjota vaihtoehtoja vallitseville ajatusmalleille.

Tutkijoiden näkemykset harvemmin kanavoituvat osaksi mediakeskustelua. Tutkijoiden näkemysten esille tuominen on paljolti heidän oman aktiivisuutensa varassa. Toisaalta toimittajat voivat kokea, että tutkijoilta on hankalaa saada "täsmävastauksia", kun tutkimuksissa pyritään nimenomaan kuvaamaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden moniulotteisuutta ja eri mahdollisuuksia ymmärtää niiden taustalla olevia tekijöitä.

Tutkijoiden näkymättömään yhteiskunnalliseen rooliin on löydettävissä myös muita syitä.

Ensimmäinen liittyy siihen, miten tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun suhde mielletään. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että tutkimuksen tekeminen sinällään on yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista. Näihin näkemyksiin sisältyy ajatus siitä, että tieteen objektiivisuutta haavoittaa tutkijan liian aktiivinen kantaaottavuus.

Nykyisen maahanmuuttokeskustelun kärjistyessä monet maahanmuuton ja etnisten suhteiden tutkijat ovat keskustelleet vakavasti siitä, etteivät "pelkät" tutkimusraportit enää riitä. Nämä tutkijat ovat korostaneet, että polarisoituneen yhteiskunnallisen keskustelun purkaminen edellyttää myös tutkijoilta aikaisempaa voimakkaampaa eettistä ja yhteiskunnallista vastuuta.

Toinen syy, joka saattaa jarruttaa tutkijoita kommentoimasta nykyistä maahanmuuttokeskustelua on se, että jokaisen mediaesiintymisen jälkeen on melko varmaa, että tutkijan näkemyksiä, mutta myös sanoman kannalta epärelevantimpia seikkoja, kuten tutkijan persoonaa, perhetilannetta ja niin edelleen, kommentoidaan maahanmuuttovastaisilla nettipalstoilla. Samaan tilanteeseen ovat joutuneet kansalaisjärjestöjen toimijat ja tuoreimpana esimerkkinä myös maahanmuuttoministeri Astrid Thors.

Voidaan oikeutetusti kysyä, onko ihme, että kynnys mediaosallistumiseen kasvaa. Tutkijat eivät halua laittaa alttiiksi koko persoonaansa tuodakseen esille vaihtoehtoisia tapoja analysoida sitä, mistä monikulttuurisuudessa on kyse.

Vaihtoehtoisten näkemysten esille tuomista ja rasismin vastustamista helpottaisi sellainen yhteiskunnallinen ilmapiiri, joka tuomitsisi hanakammin rasistiset argumentointitavat ja toiminnot. Näin ei suomalaisessa yhteiskunnassa näytä olevan. Vain harva puoluejohtaja on esimerkiksi tuominnut julkisesti Astrid Thorsiin kohdistuneet hyökkäykset. Puolueet eivät näytä uskaltavan sanoutua irti rasismista potentiaalisten äänestäjien menettämisen pelossa.

Polarisoituneella maahanmuuttokeskustelulla on kauaskantoisia seurauksia, ja se vaikuttaa monen ihmisen arkielämään. Siten ei ole yhdentekevää, miten maahanmuutosta, maahanmuuttajista ja monikulttuurisuudesta keskustellaan ja ketkä tätä keskustelua etupäässä ohjaavat.

Kommentti hommaforumilta:

Honkasalon kirjoitus on paljastava ja oireellinen; hän kuvaa tahtomattaan ns. "tutkijoiden" toiminnan surullista tilaa. Honkasalo puhuu vapaata kansalaiskeskustelua vastaan ja puolustaa polarisoitunutta asetelmaa, jossa valtapolitiikkaa ja hyväksyttävää mielipidettä edustaa eliitti, lähinnä "tutkijat".

Kirjoitus on puettu valituksen muotoon, mutta on oikeastaan puolustus käytännöille ja olosuhteille, jotka jo vallitsevat (mm. kaksinapainen asetelma: monikultturismi vs. kansalaiskeskustelu). Kirjoituksensa perusteella Honkasalo lähinnä vain haluaisi kärjistää tilannetta entisestään, siirtää keskustelun pois kansalaisten ulottuvilta ja monopolisoida sen valitulle joukolle samanmielisiä "tutkijoita", päättäjiä ja vaikuttajia.

Lainaus

Nykyisen maahanmuuttokeskustelun kärjistyessä monet maahanmuuton ja etnisten suhteiden tutkijat ovat keskustelleet vakavasti siitä, etteivät "pelkät" tutkimusraportit enää riitä. Nämä tutkijat ovat korostaneet, että polarisoituneen yhteiskunnallisen keskustelun purkaminen edellyttää myös tutkijoilta aikaisempaa voimakkaampaa eettistä ja yhteiskunnallista vastuuta.

Honkasalon "tutkijoiksi" kutsuma verkosto on alusta asti lähtenyt siitä, että heillä on yhteiskunnallisena missiona edistää poliittista linjaustaan ja ohjata ihmisten mielipiteet omiensa kaltaisiksi.

"Voimakkaampi eettinen ja yhteiskunnallinen vastuu" tarkoittaa juuri tätä, Honkasalon oman sulkeutuneen, ahdasmielisen aateryhmän vallan kasvattamista kansalaiskeskustelun ja ihmisoikeuksien kustannuksella.

Ns. "tutkijat" eivät pelkästään "keskustele vakavasti" tästä, vaan ovat pyrkineet siihen koko ajan tärkeimpänä tavoitteenaan. Juuri siksi ne ongelmat ovat olemassa, joita Honkasalokin näennäisesti valittaa, mm. kansalaiskeskustelun polaarisuus.

Polaarisuus vain ei ole monikultturisteille mikään ongelma, vaan elinehto. Ääriliikkeet eivät tule toimeen, elleivät voi jakaa maailmaa jyrkästi hyvään ja pahaan, totuuteen ja valheeseen, kahteen polaariseen ääripäähän. Kultti ei voi esiintyä jumalan kaltaisena hyvyytenä ja totuutena, ellei se esittele vastapainokseen jotain saatanan kaltaista, jonka uhalla voidaan pelotella seuraajat pysymään ruodussa.

Lainaus

Voidaan oikeutetusti kysyä, onko ihme, että kynnys mediaosallistumiseen kasvaa. Tutkijat eivät halua laittaa alttiiksi koko persoonaansa tuodakseen esille vaihtoehtoisia tapoja analysoida sitä, mistä monikulttuurisuudessa on kyse.

Jotenkin erityisen säälittävää, miten Honkasalo esittää brutaalein keinoin toisinajattelijoita vainoavan valtapolitiikan "vaihtoehtoisena ajattelutapana".

Hän toki pyrkii kirjoituksellaan vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin, mutta on nyt tehnyt pahan virhearvion. Koko asetelman kääntäminen ylösalaisin ja totalitarismin tekeytyminen uhatuiksi toisinajattelijoiksi kerjätäkseen sääliä ei vain toimi. Tuota eivät voi ottaa vakavasti edes ne helposti vaikutettavissa olevat ihmiset, joille kirjoitus on suunnattu.

Lainaus

Vaihtoehtoisten näkemysten esille tuomista ja rasismin vastustamista helpottaisi sellainen yhteiskunnallinen ilmapiiri, joka tuomitsisi hanakammin rasistiset argumentointitavat ja toiminnot. Polarisoituneella maahanmuuttokeskustelulla on kauaskantoisia seurauksia, ja se vaikuttaa monen ihmisen arkielämään. Siten ei ole yhdentekevää, miten maahanmuutosta, maahanmuuttajista ja monikulttuurisuudesta keskustellaan ja ketkä tätä keskustelua etupäässä ohjaavat.

Eikö Honkasalo huomaa, miten hän puhuu vierekkäisissä lauseissa täysin ristiin? Millä tavalla hyväksyttyjen mielipiteiden joukon rajoittaminen, poikkeavien mielipiteiden leimaaminen "rasismiksi", ja mielipiteiden esittämisen vaikeuttaminen vähentäisivät polarisoitumista?

Honkasalo väittää vastustavansa polarisoitumista, mutta kaikki mitä hän sanoo puhuu tätä vastaan. Ellei hän sitten halua vallitsevan kaksinapaisen asetelman (monikultturismi vs. kansalaiskeskustelu) tilalle yksinapaista, jossa vain valtapolitiikalla on oikeus näkökulmaansa ja sen ilmaisuun.

(lihavoinnit M. Ellilä)