Afrikkalaisesta yhteiskunnasta

Koska yhteiskunta koostuu ihmisistä, afrikkalaisten ihmisten muodostama yhteiskunta on afrikkalainen yhteiskunta.

Tätä itsestäänselvää, suorastaan tautologista tosiasiaa ovat yrittäneet fanaattisella vimmalla kiistää vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen, valtionsyyttäjä Mika Illman ja Espoon käräjäoikeus.

Onneksi kuitenkin veteraanitoimittaja Erkki Toivanen tajuaa asioita paremmin kuin em. tahot ja kuvaa afrikkalaisen yhteiskunnan todellisuutta:

Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun Robert Mugaben pyrkimys ehdottomaan yksinvaltaan oli jo merkinnyt ainakin 10 000 siviilin kuolemaa, kymmenien tuhansien kidutusta ja satojen tuhansien järjestelmällistä vainoa. Vastustajat eivät enää olleet valkoihoisia kolonialisteja, vaan mustia zimbabwelaisia.

Mitä silloin teki muu maailma? Mitä Afrikka? Ei mitään.

Mugabelle väkivalta oli tullut erottamattomaksi osaksi siirtomaavallalta perinnöksi jäänyttä demokratiaa. Seurauksena on nykyinen humanitäärinen katastrofi: Asukkaiden keskimääräinen elinikä on pudonnut 37 vuoteen. Aikuisista on työttöminä 80 prosenttia. Inflaatio etenee yli 100 000 prosentin vuosivauhdilla. Yli kolme miljoonaa on paennut maasta, joukossa valtaosa lukeneistosta ja ammattitaitoisesta työvoimasta. Elintarvikepula eteläisen Afrikan entisessä vilja-aitassa olisi jo tappanut nälkään valtaosan asukkaista, elleivät kansainväliset järjestöt ruokkisi Mugaben mielivallan uhriksi joutunutta kansaa.

Mitä tekee muu maailma? Se oli ollut valmis pakotteisiin tuomitessaan Ian Smithin valkoihoisen kapinahallituksen rotusorron ja Etelä-Afrikan apartheidin? Mitä tekee Afrikan Unioni, kun sortaja on mustaihoinen? Mitä apartheidista vapautunut Etelä-Afrikka, minne miljoonat zimbabwelaiset ovat paenneet? Ei mitään.

Ehkä syy on siinä, että useimmissa Afrikan maissa demokratia on vääristynyt välineeksi, jonka avulla hallitseva poliittinen luokka kahmii itselleen ja kannattajilleen etuisuuksia ja omaisuutta. Demokratiasta on tullut varasvallan, kleptokratian, hatara kulissi. Mugaben Zimbabwessa kleptokratia liittyy tyrannokratiaan, järjestelmään, jossa vaalien tulokset ovat olleet kerta toisensa jälkeen mielipideterrorin ja väkivallan avulla manipuloituja. Afrikan unionin peruskirjassa tosin todetaan, että jäseniltä edellytetään perustuslaillista hallitusta. Mutta onko kukaan rohjennut kyseenalaistaa Zimbabwen hallituksen jäsenyyden AU:ssa? Kenian presidentti Mwai Kibakin esimerkkiä noudattaen Mugabe yrittää varastaa vaalivoiton itselleen, kun Zimbabwen äänestäjien urhea enemmistö terroria ja aseita uhmaten antoi äänet oppositiolle.

Kiinan kommunistien kouluttama Mugabe ei voi hyväksyä, että joku kyseenalastaisi hänen asemansa tai hänen johtamansa puolueen yksinvallan. Kleptokraattina hän on jakanut kannattajilleen miljoonia hehtaareja laittomasti takavarikoituja maita ja mantuja. Tyrannokraattina hän on lähettänyt armeijan kenraalit ryöväämään timantti-, kupari- ja kobalttikaivoksia Kongosta. Afrikan sysimustassa ytimessä riehuneet taistelut ovat vaatineet ainakin kolmen miljoonan ihmisen hengen. Miksi muuten toisen maailmansodan jälkeen verisimmästä selkkauksesta ei juuri puhuta? Vain siksikö että siellä mustat tappavat mustia?

Ellemme voi edellyttää edes ihmisyyttä Afrikan johtajilta, syyllistymme rasismista räikeimpään: Otaksumme Ian Smithin tavoin, että mustaihoiset ovat ihmisinä alikehittyneitä ja siksi kykenemättömiä käyttämään valtaa. ”Not in my lifetime” – ei minun elinaikanani - oli lause, jonka luin BBC:n uutisissa eetteriin Lontoosta 11.11.1965, kun Ian Smith julisti Etelä-Rhodesian yksipuolisesti itsenäiseksi varmistaakseen, että valta säilyy valkoisilla. Eihän viime vuonna kuollut Smith voinut olla oikeassa!

Tätä kirjoitettaessa, Zimbabwen 28. itsenäisyyspäivänä, Kiinasta laivattu 77 tonnin aselasti on lähdössä Etelä-Afrikasta Zimbabween. Presidentti Thabo Mbeki ’ei voi tehdä sille mitään’. Mbeki ja Mugabe siloittavat tietä julman rasismin voitolle osoittamalla Smithin olleen oikeassa.

Ian Smith olikin samanlainen realisti kuin Enoch Powell:

At the time that he claimed to be defending "civilised standards", Rhodesians had already witnessed the flight of Belgian refugees from the Congo; Idi Amin had trashed Uganda, and Mobutu Sese Seko was about to introduce an even more brutal and dysfunctional regime in neighbouring Zaire; immediately to the north of Rhodesia, Kaunda's Zambia was in a mess, riddled with corruption and economically mismanaged, and Malawi was being similarly misruled by the eccentric despot Hastings Banda. So why, Smith argued, would Mugabe be any different? Why, indeed.

Lähes kaikki mustatkin zimbabwelaiset myöntävät, että Zimbabwessa/Rhodesiassa oli asiat paljon paremmin valkoisten ollessa vallassa:

Smith had run a successful emerging African country and, although the whites were the main beneficiaries, there was increasing prosperity among the black population.

Above all there was a sound, intelligently managed economy, free from the post-colonial blight of corruption.

Today, Zimbabwe is a failed state with a non-functioning economy, a once-flourishing agricultural sector now moribund, and a population on the brink of starvation. According to a UN Development Programme index, life expectancy there today is one of the lowest in the world. So much for liberation.

Although the first 20 years of Mugabe's rule saw a slow, somewhat even-paced decline, the calamitous collapse has been achieved in little more than half a decade, an extraordinary feat of self-destruction when one considers that it took more than a century for Ian Smith's white antecedents to carve a modern, functioning, European-style society out of raw African bushveld.

But that has been the story of post-colonial Africa and, although this week's obituaries will largely dismiss Smith as a colonial caricature, a novelty politician from another age, if you were to go to Harare today and ask ordinary black Zimbabweans who they would rather have as their leader - Smith or Mugabe - the answer would be almost unanimous. And it would not be Mugabe.

Valkoisten eurooppalaisten hallitsema Afrikassa sijaitseva maa oli eurooppalainen yhteiskunta, jossa mustilla afrikkalaisillakin oli paljon paremmat olot kuin afrikkalaisten itsensä hallitsemassa afrikkalaisessa yhteiskunnassa.

Kaikki tämä tieto on sellaista, jonka julkaisemisen Mikko Puumalainen, Mika Illman ja Espoon käräjäoikeus yrittävät kieltää.

Totuus on vaarallista vain sellaisille vallanpitäjille, joiden asema perustuu valheeseen. Monikulttuurisuusideologiaa kannattava poliittinen ja byrokraattinen valtaeliitti pyrkii suojelemaan asemaansa estämällä kansaa saamasta totuudenmukaista tietoa mm. Afrikan todellisista oloista, afrikkalaisten ihmisten muodostamista yhteiskunnista ja Suomeen ym. Euroopan maihin muuttavien afrikkalaisten mukanaan tuomasta kulttuurillisista perinteistä ja yhteiskunnallisista tavoista ja käsityksistä. Tästä syystä suomalaisissa tiedotusvälineissä ja poliittisessa ja hallinnollisessa järjestelmässä ei juuri lainkaan tuoda esille tosiasioita Afrikan oloista tai sitten yritetään laittaa kaikki Afrikan ongelmat valkoisten eurooppalaisten syyksi.